Reipasta

Reipas on hassu sana. Ei muuten voi käyttää sitä kuni silloin kun henkilö on lapsi-ikäinen(ja itsestä voi sanoa hiljaa itselleen). Ette sano työkaveristanne, että sellainen reipas mies. Tahi nainen. Pirtsakka on tai rehti tai energinen muttei reipas koskaan tai jos kuulee se, josta sanotaan, ei ole enää yhtään teitä kohtaan. Voi sanoa vain lapsesta, sellaisesta, joka on ohjattavissa, vaikka onkin kovin reipas ja kestää kaiken sellaisen, missä muut heikommat ja tunteellisemmat lapsoset vuodattavat vedet ilmoille (kummasta päästä tahansa valintansa mukaan)(ja sen, onko saanut äidiltä trippimehua ennen Tilannetta)(jos on saanut, on suurempi todennäköisyys, ettei veden tulo uhmaa painovoimaa vaan syöksyy alhaalta vielä alemmas)(ymmärrättehän). Reipas ei koskaan. Ei sanota myös että oli reipas päivä tänään. Vaikka olisikin ollut.

Jos ihmettelette, miten kuva liittyy aiheeseen, sanoisin, että kissani on aika reipas. Se on sitä rotua, että sen pitää käydä pesulla, ettei sen turkki takkuunnu(!). Ja että muistan siis pestä sen uudelleen. Niinkuin naamasta näkyy, ei se silti tilanteesta kovin nauti. Kukapa. Koittakaas nuolla tuollainen määrä karvaa kuivaksi joka kerta kun joku pälli menee sen kastelemaan(ei minun kissani silti sano minua ääneen pälliksi. Se tietää, että se olen se sama joka sitä ruokkii)(ei ainakaan ääneensä sano)(joskus vähän irvistää).

Minulla oli tänään miten sen nyt sanoisi, ehkä reipashko päivä. Olin palaverissa aamulla. Se mies, joka on keksinyt sellaiset säännöt, ettei sovi kesken palaverin kontata ympäri pöytää tahi hypätä sille ja tanssia ripaskaa, tahi toisen puheenvuoron aikana sanoa suurella äänellä "hui hai", olisi varmaan katsonut minua paksujen orapihlaja-aitaa muistuttavien kulmakarvojensa alta. Nimittäin. Tilanne oli tämä. Olen siis valmistumassa sosionomiksi kunhan joku tekisi päättötyöni, nyt olen työharjoittelujaksolla alani virastossa. Olimme vielä vakavammassa virastossa palaveeraamassa hallinnollisista asioista ja työkäytännöistä nyt ja tulevaisuudessa. Kuuntelin sujuvasti ja reippaana aihetta, mutta kuinkas ollakaan jostain sisältä alkoi kumpuamaan vallan aurinkoinen ja vallankumoukselliselta vaikuttava nauru. Ei voinut mitään, se vain ilmestyi paikalle ja oli ja minua nauratti niin kuin silloin kun ei olisi saanut koulussa kerran. Mutta olisitte tekin nauraneet sitä koulujuttua. Teette kaikessa rauhassa jotain asioitanne, mitä nyt koulussa tehdään, ja kas, kuulette kuinka vierustoverinne kertoo tarinaa kissastaan, joka jäi kotiin kun he lähtivät matkalle. Kissaparan hiekkalaatikko sijaitsi vessassa, jonka ovi oli unohtunut kiinni. Tässä vaiheessa säälitte ehkä vähän kissaa, mutta ajattelette, että se on kuitenkin se hävytön karvakasa tehnyt asiansa kenkään tahi muuhun iljettävään paikkaan, mutta ei tämä. Kissa oli kovasti pidättänyt puudeleitaan, mutta jossain vaiheessa oli ilmeisesti paine kasvanut liian suureksi, koska luokkakaverini tullessa jälleen kotiin, he suuresti hämmästellen havaitsivat, että kissan p hmm k hmm jöötiä oli heidän katossaan.

Niin. Minua nauratti kamalasti palaverissa. Koitin kaivaa kassiani ja katsoa kännykkääni (menitte lankaan. Sosiaalialan ihmisillä ei ole varaa tuollaisiin kännyköihin) ja niistää nenää ja pyyhkiä silmiä ja kaikenlaista korviketoimintaa, mutta ilmoille pääsee aina silti sellainen tshi hi tahi umph, ja sitten alkaa enemmän. Olkaa itse harjoittelijoita ja miettikää, miltä se näyttää arvosteluissa. Vastaava kirjoittaa: "suosittelemme ensi harjoittelun tavoitteeksi vakavamman katsantokannan harjoittelua ja sisäisen hyvän olon hallittua purkamista valvottuna". Purin kieltäni ja poskiani, mutta kas, kanssaihmiset pöydän toisessa päässä näyttivät vallan mahdottoman naurattavilta! Olivat he! Hallintokunnassa sellaisia ihmisiä, joilla on sellaiset korvat! Ja nenät! Anteeksi, minun on pakko poistua hetkeksi. Onnekseni vieressäni istui nainen, joka kuiskasi minulle, että "älä hyvä ihminen ala nyt nauramaan, muuten alan minäkin". Ja se oli tosissaan iloisesti.

Minulla oli mukamas jotain asiaakin, mitä minun piti tänne kirjoittaa. Ei nyt juuri tule mieleen. Paitsi, että minulla on tavoite. Aion sinnikkäästi yrittää joka ilta mennä ajoissa nukkumaan. Ei yhdeksältä, mutta sen jälkeen. EI kello kaksi. Ettei tule palavereissa yllätyksiä. Jos on liian väsynyt, voi jotakuta alkaa vaikka naurattamaan kesken vakavien puheiden ja se jos mikä olisi noloa!

Täältä tulee muuten haaste. Laittakaa viesti, kuka haluaa sitoutua sanomaan ainakin yhdelle kanssaihmiselleen per päivä jonkun mukavan asian tästä nimenomaisesta kanssaihmisestä. Ei mitään kornia oi-kas-niin-maailma-pelastuu-ja-huomaatko-kuinka-sateenkaari-loistaa
-ja-lunnit-laulavat-ja-siirappi-virtaa mutta sellaista oikeasti mikä olisi itsestä kiva kuulla. Sellainen olisi mukava omalla kohdalla! Sitoutumiskammoiset älköön vaivautuko. Tämä voisi olla aluksi vaikka hmm viikon haaste. Kertokaahan sitten miten onnistui. Saa myös ilahduttaa jotakuta, ja laittaa vinkkejä, miten ilahdutetaan kanssamatkaajaa. Ei ole kalma se, vaan hyvä!