Aitoja ihmisiä

Laitoin itseruskettavaa suihketta. Värjäsin tyvikasvun. Ostin muutama päivä sitten irtoripsiä, jotka voi laittaa kun menee juhlimaan, ja aina kun haluaa, että muut huomaavat, että kas, tuolla ON kuitenkin silmät, ennen olen luullut, ettei sillä ole. Tuli tässä sellainen olo yhtäkkiä, että toivottavasti kukaan ei huomaa, että minä olen näinkin epäaito! Että rusketuksen ja kaiken saa huomata, kunhan eivät ne huomaa, että se on oikein citymarketista ostettu (kerrankin en ole niin kalpea, että Hassu Jänis naurahtaa: oi goottia!) Ja silmät ovat samasta paikasta!

Lisäksi meikkaan ja yritän pitää tukan erilaisena, kun se on kun aamulla herää tämä. Viilaan ja lakkaan kynsiäni, (etenkin varpaiden) ja laitan ripsiini lakritsaa tahi tervaa, kuten armas isäni asian ilmaisee. Nypin kulmakarvani ojennukseen ja rasvaan epäsäännöllisen ahkerasti silmänympäryksiäni. Kaipa kiinteyttävää voidettakin jossain kaapin perällä on. Tosin jos se vielä on tallella, niin siitä on puolet jäljellä. Ei selluliittiin auta kuni kuolema. Ruosteenestoaine taitaa olla yksi harvoista aineista, mitä tämä nainen ei vartaloonsa lykkää. Eikä botoxia. Kyllä olisi eriä silloin, jos naisihmiset hinkkaisivat nahkaansa ainoastaan sillä vihreällä mökin hajuisella palasaippualla, jollaisia edelleen löytyy yllättävistä paikoista, vaikka kukaan ei niitä osta! Mahtaako olla apua kaikista niistä aineista, mitä minultakin kaapista löytyy? Nyt tarinassa tulee huippukohta, jossa kirjoittaja tajuaa elämän tyhjyyden kauneudenhoitopurkkien keskellä, ja lähtee toteuttamaan suunnitelmaansa maailman muuttamiseksi paremmaksi paikaksi.

Kaikkea ne keksivät ne jotkut. Minä menen sittenkin hakemaan kaupasta lisää itseruskettavaa, kun loppui yllättävän aikaisin tuo kehvelin purkki. Kun taittaa kädet kyynärpäistä kesken sen aineen vaikutuksen, niin jää taitteisiin hassut valkoiset läikät. Niitä on todella vaikeaa saada pois. Äh.