Pikku hiljaa kai pitää tulla siihen tulokseen, että minun ei kai kannata enää mennä apteekkiin. Hämäriä asioita sattuu siellä. Nimittäin.

Hassu Jänis on niitä ihmisiä, joiden lääkekaapissa on pelkästään kuumemittari. Ei siis yhtään mitään muuta, ei särkylääkettäkään. Se mies ei tosin ole oikein koskaan kipeäkään. Minä taas olen niitä, joiden shoppailureissut ovat rajoittuneet tällä hetkellä apteekin hyllyille. Ette usko, kuinka epätoivoinen on ihminen, jonka suupieli on ollut auki muistin mukaan kuukauden päivät, kyllä söisi sellainen vaikka kuivattuja sammakoita, jos apteekissa nainen määräisi. Minulle on kertynyt hyllyyn varmuuden vuoksi b-vitamiinivoidetta, sinkkisalvaa, b-vitamiinitabletteja, ihonhoitoöljyjä, strepsilsejä, finrexiniä, panadolia, ibumaxia ja muuta tarpeellista. Muutakin on, mutten sano. Panadolin juotavan version ostin siksi, että Hassu Jänis ei ole lääkkeiden vastaisena ihmisenä koskaan opetellut nielemään tabletteja. Parka. Pureskelee jos joskus joutuu ottamaan. Ymmärrän silti hyvin. Arvatkaa, onko se kehno kuitenkaan yhtään ottanut? Ei!

Niin siis. Tarina alkaa siitä, että Hassu Jäniksellä oli viime viikolla kaksi päivää pää kipeänä. Ja katso: tapahtui ihme ja kertoi haluavansa lääkettä. Lupasin hakea apteekista, kun olin kätevästi kaupungilla. Marssin apteekkiin määrätietoisesti kipuhyllylle, ja valitsin sieltä sitten halutun version (ei ottanut katala juotavaa lääkettä. Uranaab halusi!). Käännyin katsomaan, mitäs kivaa muilta hyllyiltä löytyy (nyt kun tätä kirjoittaa, kuulostaa tämä shoppailu apteekissa aika hmm no sairaalta) ja vasemmalle sivulleni ilmestyi naisfarmaseutti, kuinkas ollakaan. Viileän asiallinen, ammattimainen ja etäinen, korkeasti koulutettu nainen. Puhdas asiakas-ammattilaissuhde siis. Satuin olemaan lasten lääkkeiden hyllyn edessä, kun tuo virkkoi, voisikohan hän auttaa. Sanoin, että minulla on oikeastaan jo kaikki, mitä tarvitsen, mutta alkoi se esittelemään niitä lasten juttuja. Kivojahan ne, aika värikkäitä (opetetaankohan lapset siinä samalla, että ota tämä, hauskaa!). Nainen kysyi, onko minulla pieniä kotona. Vastasin, ettei ole. Kiusallisin tilanne syntyi, kun nainen sanoi, ettei hänelläkään. Iällä oleva nainen siis jo, sanoin maailman typerimmän sosiaalitantan lauseen; olen onnellinen ettei minulla ole, mutta siis jos niitä olisi joskus halunnut, kuinka ikävää ettei niitä sitten ole saanut jostain syystä... Ja jotain muuta. Kuinka paljon meni mieli nurin, syntyi hiljaisuus, ja nainen sanoi apeana, että niin, sen aika on nyt ohi minun kohdallani. Auh! Minä sanoin, että niin, minulla se on vielä edessä!

Nainen mitä tasapainoisin, miten keskustelu voi lipsahtaa noin henkilökohtaisille alueille?!? Miten minä onnistuinkaan sanomaan jotain noin tyhmää? Naisen ilmeestä päätellen kaivoin ehkä vanhat haavat uudelleen auki, niin menetti nainen hyvän tuulensa ja minä olin tyhmänä ja sisäisesti hakkasi henkinen käsi henkistä otsaa. Sisäisesti niinkuin, siten näkymättömästi, ikäänkuin vertauskuvallisesti, tiedättehän. Siinä siis tuli kaivettua naisfarmaseutin kipeimmät tunnot raa'asti pöydälle kuin suolet teurastamossa. Ostin säälistä samalla öljyä, joka on kuulemma oikein hyvää iholle kun sitä laittaa suihkun jälkeen suoraan, kun iho on vielä vähän kostea.

En tiedä saatteko samaa kuvaa tilanteesta, millainen se todellisuudessa oli. Ette varmaan.